Otsikon lukema kertoo sen minkä pitää, mun aika puolimartsalta tänään oli yllättävän kova eli 1h 58min ja muutama hassu sekunti vielä päälle. Epäviralliseksi tavoitteeksihan laitoin tossa edellisessä postissa 2.10 joten sen ali mentiin niin että heilahti. Mutta ehkä toi kertoo enemmän siitä, että tää juoksu oli mulle ensimmäinen kestävyysurheilukoitos joten kunnosta ja kestävyydestä ei ollu oikeen mitään tarttumapintaa. Mutta silti tosi hyvät fiilikset tuosta ajasta jäi, which is nice.
Jos nyt otetaan lyhyesti vielä juoksun draaman kaari tähän: juoksua juonittiin ja se aloitettiinkin suunnitelmien mukaan vanhan ystäväni Teron kanssa, mutta jo kolmen kilsan kohdalle yhteisesti todettiin, että suunniteltu vauhti oli mulle vähän liian kova ja Terppa vanhana ja nykyisenäkin futaajana paineli menemään joten jäin työstään eteläisen Espoon maita ja mantuja yksin, mitä nyt muutama viis tuhatta muuta juoksijaa siinä vierellä. Mutta niin, otin taktiikaksi siinä kolmen kilsan kohdalla että tinttaan itseni parikymmenen metrin päähän kahden tunnin jäniksestä (joka siis juoksi ilmapallon kanssa, eli sitä oli hyvä seurata ja koko ajan tiesi että missä mennään ajan kanssa). Aika monesti varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla tuntu, että vittu mä en vaan jaksa painaa meneen mutta sitten totesin, että jos päästän ton 2h jänösen kipittään karkuun niin homma on siinä. Eli siinä peesissä sitä paineltiin ja sitten jossain kun vajaat pari kilsaa oli jäljellä niin menin tosta sakista ohi ja yritin vaan jaksaa loppuun. Mitään hirveetä loppukiriä en todellakaan jaksanut, mutta erinomaista että sain puskettua alle 2h ton ajan.
Mitäs tosta muuta, sykkeet oli korkealla (170-190) melkeen koko juoksun ajan ja ensimmäisen kympin kohdalla tuntu, että kuinkakohan tätä jaksaa loppuun asti, mutta onneks jakso. Fiilikset heti juoksun jälkeen oli tietenkin euforiset, mutta en tiiä, oli tuo kyllä niin saatanan raskasta välillä, että aika paljon pitäs tapahtua että jaksas esim täysmaratonille lähtee. Jälkitunnelmat on aika väsyneet, jaloissa asiaankuuluvaa tönkköilyä ja huomaa, että energiaa on mennyt, ei paljon jaksa innostua. Ja olihan tuolla varpaissa muutama hiertymä ja sen sellasta, mutta ne kuulunee asiaan. Ja onneks tuo polvikin selvis ihan hyvin, kyllä kai sitä tuolla särki mutta ei sitä tainnu olla aikaa miettiä.
Ja tässä vielä todiste, että ainakin paikan päällä on oltu. Juoksija-erkillä oli lippis vinossa jo lähdössä.
Noniii, tämä oli syksyn päätapahtuma, sitten vaan ajatuksia ja treeniä kohti päätavoitetta eli maaliskuun hiihtoa! Stay tuned.
Jos nyt otetaan lyhyesti vielä juoksun draaman kaari tähän: juoksua juonittiin ja se aloitettiinkin suunnitelmien mukaan vanhan ystäväni Teron kanssa, mutta jo kolmen kilsan kohdalle yhteisesti todettiin, että suunniteltu vauhti oli mulle vähän liian kova ja Terppa vanhana ja nykyisenäkin futaajana paineli menemään joten jäin työstään eteläisen Espoon maita ja mantuja yksin, mitä nyt muutama viis tuhatta muuta juoksijaa siinä vierellä. Mutta niin, otin taktiikaksi siinä kolmen kilsan kohdalla että tinttaan itseni parikymmenen metrin päähän kahden tunnin jäniksestä (joka siis juoksi ilmapallon kanssa, eli sitä oli hyvä seurata ja koko ajan tiesi että missä mennään ajan kanssa). Aika monesti varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla tuntu, että vittu mä en vaan jaksa painaa meneen mutta sitten totesin, että jos päästän ton 2h jänösen kipittään karkuun niin homma on siinä. Eli siinä peesissä sitä paineltiin ja sitten jossain kun vajaat pari kilsaa oli jäljellä niin menin tosta sakista ohi ja yritin vaan jaksaa loppuun. Mitään hirveetä loppukiriä en todellakaan jaksanut, mutta erinomaista että sain puskettua alle 2h ton ajan.
Mitäs tosta muuta, sykkeet oli korkealla (170-190) melkeen koko juoksun ajan ja ensimmäisen kympin kohdalla tuntu, että kuinkakohan tätä jaksaa loppuun asti, mutta onneks jakso. Fiilikset heti juoksun jälkeen oli tietenkin euforiset, mutta en tiiä, oli tuo kyllä niin saatanan raskasta välillä, että aika paljon pitäs tapahtua että jaksas esim täysmaratonille lähtee. Jälkitunnelmat on aika väsyneet, jaloissa asiaankuuluvaa tönkköilyä ja huomaa, että energiaa on mennyt, ei paljon jaksa innostua. Ja olihan tuolla varpaissa muutama hiertymä ja sen sellasta, mutta ne kuulunee asiaan. Ja onneks tuo polvikin selvis ihan hyvin, kyllä kai sitä tuolla särki mutta ei sitä tainnu olla aikaa miettiä.
Ja tässä vielä todiste, että ainakin paikan päällä on oltu. Juoksija-erkillä oli lippis vinossa jo lähdössä.
Noniii, tämä oli syksyn päätapahtuma, sitten vaan ajatuksia ja treeniä kohti päätavoitetta eli maaliskuun hiihtoa! Stay tuned.
